Onko tutkimustyö aina kutsumustyö?

Tutkimuksen tekeminen mielletään usein kutsumustyöksi. Stereotyyppinen kuva tutkijasta on aamusta iltaan työnsä ääressä viettävä ihminen, joka suhtautuu työhönsä hyvin intohimoisesti. Satunnaisilla piipahduksillaan oikeassa maailmassa hän puhuu lähinnä tutkimuksestaan eikä juuri ole kiinnostunut muusta. Tässä kirjoituksessa pohdin, onko tutkimustyö aina kutsumustyö, mitä haasteita kutsumuksellisuuteen voi liittyä ja onko mahdollista, että tutkijuus olisi vain ammatti siinä missä muutkin.

Tutkijuus kutsumuksena

Kaikki ovat varmasti kuulleet puhuttavan kutsumustyöstä, mutta mitä kutsumustyö oikeastaan tarkoittaa?

Wikipedian mukaan kutsumuksella tarkoitetaan palavaa halua tehdä itselleen merkitykselliseksi koettua asiaa. Siihen liittyy yleensä esimerkiksi toimiminen tietyssä ammatissa, jolla kutsumusta toteutetaan.

Tutkija, jolle työ on kutsumus, omistautuu työlleen kokonaisvaltaisesti ja intohimoisesti sekä käyttää paljon aikaa ja energiaa tutkimuksen tekemiseen. Hän tuntee palavaa kiinnostusta tutkimusaiheeseensa ja kokee työn olevan osa omaa elämäntehtäväänsä tai identiteettiään. Hänelle tutkimus ei ole vain työtä, vaan elämäntapa ja syvä sisäinen tarve.

Kutsumustyössä työ itsessään motivoi sen tekemiseen. Työtä tehdään sen itsensä vuoksi. Kyse on sisäisestä motivaatiosta, josta kirjoitin motivaation säilyttämistä käsittelevässä tekstissä. Kun ihminen on sisäisesti motivoitunut asioiden tekemiseen, tekeminen itsessään tuntuu palkitsevalta ja merkitykselliseltä.

Luitko jo tämän. Kuinka säilyttää motivaatio väitöskirjatyössä?

Sisäinen motivaatio ja kutsumus tuntuvatkin olevan hyvin vahvasti kytköksissä toisiinsa. Kutsumustyössä suhde työhön on kuitenkin jollain tavalla pakottavampaa ja kiinnostus kokonaisvaltaisempaa kuin sellaisilla tutkijoilla, jotka suhtautuvat työhön enemmän yhtenä elämän osa-alueena muiden joukossa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö myös ammatillisemmin työhönsä suhtautuvat tutkijat olisi sisäisesti motivoituneita omasta työstään. Tutkija voi siis olla sisäisesti motivoitunut ja kiinnostunut omasta työstään ilman, että kyse kuitenkaan on intohimoammatista.

Tarvitseeko tutkimustyön olla kutsumus?

Akateemisessa maailmassa monet suhtautuvat työhönsä intohimolla ja usein saman oletetaan pätevän kaikkiin muihinkin. Jos itse ei koe kuuluvansa tähän intohimoisten porukkaan, saattaa helposti kokea asiasta syyllisyyttä tai tuntea olevansa vähän vääränlainen.

Onko kutsumuksellisuus sitten välttämätöntä tutkimustyössä? Onko tutkimustyö aina kutsumustyö?Voinko olla hyvä tutkija, vaikka oma tutkimusaihe ei ensimmäiseksi tulisi mieleen, jos pitää luetella itseä kiinnostavia asioita? Olenko oikea tutkija ensinkään, jos esimerkiksi oman alan tiedelehden uuteen numeroon tarttuminen sunnuntai-iltana ei niin kauheasti kiinnosta tai olen päätynyt työhön vähän sattumalta ja voisin hyvin tehdä jotain ihan muutakin?

Esimerkiksi näitä kysymyksiä olen pohtinut sekä itsekseni että yhdessä kollegoiden kanssa. Vaikka tutkimustyötä pidetään usein kutsumustyönä vastaavanlaiset pohdinnat ovat yllättävän yleisiä.

Tutkija voi kuitenkin olla – ja vielä ihan hyväkin – vaikka työ ei itselle millään tavalla intohimoammatti olisikaan. Kutsumuksellisuudesta voi kuitenkin tutkimustyössä olla jossain määrin hyötyä. Tutkijan pitää olla hyvin perillä siitä, mitä omalla alalla Suomessa ja myös kansainvälisesti tapahtuu. Esimerkiksi tällainen oman alan seuraaminen, joka on aikaa vievää ja työlästäkin, tuntuu varmasti mielekkäämmältä, jos omaan tutkimusalaan suhtautuu intohimoisesti. Ja kyllähän vahva kiinnostus helpottaa myös uusien asioiden muistamista ja omaksumista.

Samalla vahva intohimo omaa tutkimustyötä kohtaan voi kuitenkin tuoda mukanaan myös haasteita.

Voiko kutsumuksesta olla haittaa?

Tutkijan on usein jonglöörattava monien eri roolien välillä. Tutkimuksen tekemisen ohella työnkuvaan kuuluu yleensä myös opetustyötä, hallinnollisia tehtäviä ja asiantuntijatyötä. Pirstaloitunut työnkuva tuo työhön monipuolisuutta ja vaihtelevuutta, mikä on ainakin omasta mielestäni myös rikkaus. Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että työtä on liikaa, minkä seurauksena työn muut osa-alueet alkavat syödä tutkimukselle varattua aikaa. Tutkimus kun yleensä on hommista se, johon liittyy vähiten aikapainetta. Sinusta tulee siis tutkija, joka ei ehdi tutkia.

Jos oma tutkimustyö näyttäytyy tutkijalle vahvasti kutsumuksena, pirstaloituneen työnkuvan seuraukset voivat ainakin ajan kanssa olla haitalliset. Jos työajan puitteissa ei jää aikaa tutkimuksen tekemiselle, voi se aiheuttaa tutkijassa turhautumista, ahdistusta ja motivaation laskua, mikä saattaa koetella työssä jaksamista.

Toisaalta vahva halu tutkimiseen johtaa yleensä siihen, että sitä tehdään myös vapaa-ajalla – olipa siihen mahdollisuus työaikana tai ei – jolloin työ alkaa hiljalleen vallata koko elämän. Kynnys kieltäytyä uusista projekteista voi myös olla korkea, koska kaikki on niin kiinnostavaa. Ajan kanssa liiallinen työnteko voi johtaa uupumiseen, olipa tekeminen tekijästään kuinka kivaa tahansa.

Haitalliset vaikutukset saattavat ulottua välillisesti myös heihin, jotka eivät suhtaudu työhön niin intohimoisesti kuin vahvaa kutsumuksellisuutta kokevat kollegat. Kun osa porukasta tuntuu olevan aina töissä ja sähköpostiviestejä saapuu säännöllisesti myös keskellä yötä, se saattaa johtaa siihen, että muutkin kokevat painetta joustaa omista työajoistaan. Saattaa tuntua vaikealta perustella sitä, että oma työkone sulkeutuu kello 16 ja aukeaa vasta seuraavana aamuna kahdeksalta, jos muut vaikuttavat olevan töissä kellon ympäri.

Lisäksi työntekijöiden todellinen tai oletettu kutsumuksellisuus työtä kohtaan saattaa johtaa siihen, että organisaation huonoja työoloja tai matalaa palkkausta ikään kuin oikeutetaan kutsumuksella. Asioihin ei suotta viitsitä puuttua, koska tiedetään, että työt hoidetaan joka tapauksessa.

Entä jos tutkimustyö olisi vain työtä?

Kuten jo yllä totesin tutkija (tai kuka tahansa) voi kokea työssä kiinnostavaksi ja mielekkääksi ilman, että työhön kuitenkaan liittyy kutsumuksellisuutta. Se, että työtä ei koe kutsumuksena ei siis tarkoita sitä, että työtä ei kokisi merkitykselliseksi. Ainakin itsestäni tuntuu toisinaan, että kutsumuksellisuuteen ja kiinnostukseen työtä kohtaan suhtaudutaan melko mustavalkoisesti: jollei ole kutsumusta niin sitten ajatellaan, että ei ole kiinnostustakaan. Ihan kun työ ei voisi olla tekijälleen mielekästä ja merkityksellistä ilman, että se kuitenkaan on elämän ainoa sisältö ja tarkoitus.

Itse en koe tutkimustyötä kutsumuksena ja teen harvoin työajan ulkopuolella työhön liittyviä asioita, jollei nyt uutisten seuraamista lasketa. Tästä huolimatta tutkijuus on kuitenkin hyvin vahvasti osa omaa identiteettiä ja tavallaan myös elämäntapa siinä mielessä, että työhön liittyvä vapaus järjestää arki ja sen aikataulut hyvin pitkälti itselle mieleisellä tavalla vaikuttaa väistämättä siihen, kuinka arkea elän.

Vaikka jollain tavalla en voi olla ihailematta niitä tutkijoita, jotka suhtautuvat työhönsä vahvan intohimoisesti, pidän kuitenkin ammatillisempaa suhdetta tutkimustyöhön hyödyllisenä. Se voi tuoda elämään tasapainoa ja joustavuutta, jota kutsumustyölle luontainen täydellinen omistautuminen ei välttämättä salli.

Ammatillisempi suhtautuminen tutkimuksen tekemiseen saattaa olla jopa tutkijan hyvinvointia suojaava tekijä. Kun tutkimus on vain yksi kiinnostava asia muiden joukossa, siitä on helpompi irtautua ja siten myös palautua työstä. Ehkä myös uralla väistämättä eteen tulevat vastoinkäymiset menevät vähemmän ihon alle.

Siis…onko tutkimustyö aina kutsumustyö?

Tutkimustyö on monelle kutsumus ja suuri intohimo, mutta se voi olla myös vain ammatti muiden joukossa. Se, että tutkimukseen suhtautuu vain työnä ei tee tutkijasta huonompaa tai vähemmän vakavasti otettavaa. Itse ajattelen, että kutsumuksellisuudesta voi olla jopa haittaa ja jonkinlaisen tasapainon löytäminen kutsumuksen ja ammatillisuuden välillä olisi hyödyllistä. Tärkeintä kuitenkin on, että jokainen tutkija saa tehdä työtä itselleen sopivalla tavalla. Ehkä tämäkin on sellainen asia, josta akateemisessa maailmassa voisi puhua enemmän.

Mitä ajatuksia aihe sinussa herättää? Koetko olevasi tutkijana kutsumustyössä vai oletko ehkä päätynyt hommaan monen mutkan kautta?

Olisi kiva kuulla ajatuksiasi kommenteissa.

Jos kirjoitus oli sinusta hyödyllinen, jaathan sen eteenpäin somessa.