5 virhettä väitöskirjamatkaltani ja mitä tekisin toisin

Tässä blogikirjoituksessa kerron sinulle 5 virhettä väitöskirjamatkaltani. Virheitä tuli tehtyä paljon enemmänkin, mutta valitsin kirjoitukseen ehkä isoimmat. Ainakin osa virheistä vaikuttaa olevan yleisiä myös muiden väikkäröijien keskuudessa. Ehkä asiat kuulostavat tutuilta sinustakin? Lisäksi kerron, kuinka näissä tilanteissa toimisin nyt. Toivottavasti kirjoituksesta on hyötyä erityisesti sinulle, joka vasta aloittelet väitöskirjatutkijan polkuasi.

1. Liika lukeminen

Yksi isoimmista virheistäni oli liika lukeminen. Nimenomaan pelkkä lukeminen. Luetun prosessointiin ja kirjoittamiseen olisi pitänyt tarttua nopeammin. Älä käsitä väärin. Lukeminen on tärkeää ja mielestäni alussa on hyvä ottaa aikaa myös pelkälle lueskelulle, jossa kartoitetaan tutkimusaihetta hieman laajemmin.

Usein kuitenkin aloitteleva tutkija saattaa ajatella, että kirjoittaminen aloitetaan sitten, kun lukemisen kanssa on valmista. Ehkä toivotaan jonkinlaista yksityiskohtaista kokonaiskuvaa tutkimusaiheesta kuten itse tein. Sellaista päivää, jolloin olisit valmis lukemisen suhteen ei kuitenkaan tule. Tietoa on liikaa, loputtomasti. Siksi lukeminen pitää osata myös lopettaa.

Liika lukeminen voi olla haitallista tutkimuksen etenemiselle monellakin tapaa. Harvalle asiat jäävät yhdestä lukemisesta mieleen. Luettuihin teksteihin joutuu siis väistämättä palaamaan. Lisäksi, jos kirjoittamisen aloittamista lykkää lykkäämistään, se saattaa muodostua valtavaksi peikoksi, johon tarttuminen tuntuu päivä päivältä mahdottomammalta. Minulle kävi näin.

Siksi olisi tärkeää osata rajata lukeminen olennaiseen. Väitöskirjaa kirjoittaessa ei tarvitse tietää kaikkea. Älä siis odota, että olet valmis vaan aloita jo ennen.

2. Ajattelutilan puute

Toinen virhe liittyy ajattelutilan puutteeseen. Tämä on myös virheistä sellainen, jonka kanssa kamppailen aina toisinaan edelleen.

Tutkimuksessa on kyse uusista ajatuksista ja ideoista. Oivalluksista. Uudesta tiedosta. Ne kaikki edellyttävät tiedon prosessointia, ajattelua. Oivallukset eivät synny käskemällä. Ajattelu vaatii aikaa.

Nykymaailmassa pitäisi olla koko ajan tuottelias ja tehokas. Useimmilla meistä tekemistä on paljon, liikaakin. Ajattelu vaatii myös keskittymistä, mikä voi olla välillä vaikeaa. Etenkin jos kaikkea tehtävää on paljon. Siksi sen hyväksyminen, että päivässä olisi väljyyttä tai tyhjiä hetkiä, jolloin ei tapahdu mitään näkyvää voi tuntua vaikealta tai mahdottomalta. Minusta ainakin tuntui.

Ajattelu on siitä epäkiitollista tekemistä, että siitä ei jää jälkeä. Tämän vuoksi ajatteluun käytetty aika saattaa tuntua haaskatulta. Ajan varaaminen ajattelulle saattaa aiheuttaa jopa huonoa omatuntoa. Tärkeää olisikin opetella hyväksymään se, että ajattelu on osa tutkimustyötä.

Aina asioiden jäsentyminen mielessä ei vaadi aktiivista ajattelua. Ei siis tarvitse tuijottaa kaukaisuuteen ja pyöritellä asioita mielessä. Myös se, että asioihin ottaa etäisyyttä ja antaa niiden hautua mielessä, on hyödyllistä.

Jotta työpäivissä olisi tilaa ajattelulle, sitä pitää järjestää, mikä vaatii suunnitelmallisuutta. Aikatauluissa pitää olla sen verran väljyyttä, että mieli ei käy koko ajan ylikierroksilla eivätkä päivät ole pelkkää selviytymistä. Stressi, väsymys tai liiallinen työmäärä ovat myrkkyä luovuudelle. On tärkeää tunnistaa, kun menee liian lujaa, ja järjestää taukoja ja hetkiä, joina mieli voi palautua.

Pitää myös tietää mitä tekee. Alussa kun en tiennyt, mitä pitäisi tehdä, tein vähän kaikkea. Keräsin tietoa, avasin loputtomasti välilehtiä ja lopulta olin niin ähkyssä kaikesta informaatiosta, että yhtään minkäänlainen aivotoiminta tuntui vaan haaveelta.

3. Jumiin jääminen

Kolmas virheeni oli samassa kohdassa tai tekemisessä jumittaminen, vaikka työ ei edennyt yhtään. Saatoin tuijottaa tyhjää sivua tai kirjoittaa samaa virkettä uudestaan ja uudestaan pääsemättä asiassa eteenpäin. Lopulta luovutin jatkaakseni seuraavana päivänä samaa.

Väitöskirjatyössä on helppo jäädä jumiin. Erityisesti jos et oikein tiedä, mitä tai miten pitäisi tehdä. Oma rima saattaa olla myös liian korkealla, mikä voi lamaannuttaa heti alkuunsa.

Jos tekeminen jumittaa, yritä pohtia, mistä se johtuu. Pyydä tarvittaessa apua ja tukea muilta tutkijoilta tai ohjaajalta. Älä anna yhden ongelman estää koko projektin etenemistä.

Sen sijaan että roikkuu epätoivoisesti yhdessä asiassa, kannattaa alkaa tehdä jotain muuta. Jos sen tekeminen, mitä olit suunnitellut, ei tänään nappaa, sama juttu. Aina on vähintäänkin viitteitä tarkastettavana. Usein myös muita kohtia kirjoitettavana.

4. Omien työskentelytapojen muuttaminen

Jokaisella on omat tapansa tuottaa tekstiä. Joku kirjoittaa nopeasti ajatuksenvirtamaista tekstiä ja tekee sen jälkeen vähintään 15 editointikierrosta, joiden aikana teksti paranee ja hioutuu muotoonsa. Lopuksi kirjoitus koristellaan viitteillä. Toisen kohdalla taas ensimmäinen versio syntyy hitaammin, mutta se saattaa olla samalla myös viimeinen.

Myös jokaisella tutkijalla on omat, yksilölliset työskentelytapansa. Toisinaan kuitenkin tuntuu siltä, että nopeaa tapaa tuottaa ensin luonnosmaista tekstiä pidetään ainoana oikeana ja hyväksyttävänä: “Sen kun kirjoitat vaan.”

Itse kirjoitan valmista tekstiä. Lukion äidinkielen tunnilla meidän piti kirjoittaa prosessiaine, jossa ensimmäinen vaihe oli tehdä suunnitelma aineesta. Sitten piti kirjoittaa ensimmäinen versio parille kommentoitavaksi ja lopulta viimeinen versio kommenttien pohjalta paranneltuna. Minä kirjoitin ensin aineen ja tein sitten siitä suunnitelman.

Tämä tapa toimi lukiossa, mutta selvää on, että tutkimuksessa se ei onnistu. Siksi olen joutunut opettelemaan “huonon” tekstin kirjoittamista ja useamman version tekemistä. Tästä huolimatta kirjoitan edelleen hyvin paljon valmiimpaa tekstiä kuin moni muu.

Väitöskirjaa aloittaessani yritin kovasti muokata omia työskentelytapojani luonnosmaisen kirjoittajan suuntaan. Tuloksena oli se, että tuijotin vilkkuvaa kursoria päivästä toiseen. Ei ollut mitään sanottavaa.

Joillekin luonnosmainen kirjoittaminen on luontaista, kaikille ei. Alussa spontaani kirjoittaminen saattaa olla myös vaikeaa, koska oma tietotaso voi olla vielä melko suppea. Omia ajatuksia saattaa myös helposti vähätellä.

Kerran tuskailin kirjoittamisen vaikeutta ja omaa vääräksi ajattelemaani tapaa tehdä eräälle professorille. Hän oli ensimmäinen, joka sanoi, ettei oikeaa kirjoittamisen tapaa ole vaan haluttuun lopputulokseen on monia reittejä: ”Jos olet arkkitehti niin ole.” Keskustelu jäi mieleeni, koska silloin päätin luottaa omaan tapaani tehdä. Luota sinäkin.

Toki joskus uusien työskentelytapojen kokeileminen on järkevää. Muutoksia ei kuitenkaan kannata tehdä väkisin tai liian äkkinäisesti ääripäästä toiseen. Todennäköisesti saat nopeammin valmista omalla tavallasi. Tapoja tehdä on monta. Kaikki ei sovi kaikille. Keskity olennaiseen.

5. Liian tiukka aikataulu

Jos olet lukenut aiempia blogikirjoituksiani, olet saattanut huomata, että työskentelytapani on hyvin suunnitelmallinen. Suunnittelen ja aikataulutan työskentelyäni tarkasti, koska olen oppinut, että ilman sitä, en saa aikaan mitään.

Väitösmatkani alussa aikataulujen asettaminen oli vaikeaa, koska en osannut arvioida, kuinka kauan asiat vievät. Päädyinkin tekemään liian tiukkoja aikatauluja, minkä vuoksi tunsin koko ajan olevani jäljessä. Hölmö juttu on se, että meni hyvän aikaa, että tajusin, että vika ei ole minussa vaan asettamissani aikatauluissa. Siihen asti yritin vain selviytyä viikosta toiseen niiden kanssa.

Onkin tärkeää opetella asettamaan realistiset tavoitteet. Valitettavasti paras apu siihen on kokemus. Kannattaa pitää myös mielessä, että tutkimusprosessi on aaltoileva, ja usein siihen liittyy odottamattomia mutkia. Kovin tarkasti ei siis kannata suunnitella liian pitkälle.

Väitöskirjatutkijoille asetetaan myös ulkoa päin paljon paineita aikatauluista. Valmista pitäisi tulla aina vain nopeammin. Ehkä sinultakin on jo kysytty, paljonko olet kirjoittanut tai koska työ valmistuu. Nämä usein ihan vilpittömästi esitetyt kysymykset taitavat olla jokaisen väikkäröijän inhokkeja.

Ulkoa tulevat aikataulupaineet saattavat myös osaltaan aiheuttaa sen, että omaa työtä aikatauluttaa liian tiukasti. Yhdessä nämä saattavat ajaa siihen, että tuntee olevansa jäljessä jo ennen kuin on edes kunnolla aloittanut. Itse ajattelin olevani. Ensimmäisestä päivästä lähtien.

Haasteet kuuluvat prosessiin

Ei taida olla sellaista väitöskirjatutkijaa, joka ei olisi matkan aikana kompuroinut jonkinlaisten haasteiden kanssa. Se kuuluu prosessiin. Näistä virheistä voi oppia ja kasvaa tutkijana. Jokainen virhe on mahdollisuus oppia ja kehittyä. Yksin ei kuitenkaan kannata jäädä vaan etsiä tukea tarvittaessa.

Toivottavasti nämä 5 virhettä väitöskirjamatkaltani auttavat sinua välttämään samoja virheitä omalla polullasi. Oliko joku näistä ehkä sinulle erityisen tuttu?

Olisi kiva kuulla kommenteissa.

Saattaisit pitää myös tästä. Kuinka selättää yleisimmät väitöskirjaprojektin edistymisen esteet?

Jos kirjoitus oli sinusta hyödyllinen, jaathan sen eteenpäin somessa.